Yli vuosi sitten kirjotin tänne et oon muuttamassa turkuun kuukauden päästä, ja kerroin miten meillä menee. No, nytkun niitä lukee jotenkaan en oikeen pysty tunnistamaan itteeni noista kirjotuksista, vuosi sitten multa todellakin taisi puuttua jotain, koska nyt olo tuntuu ehkä jopa paremmalle kuin vuosi sitten 150 kilometrin päässä porissa kaukana omasta perheestä ja kavereista.
Vuosi vaihtu,alku vuosi ei oikeen menny suunnitelmien mukaan ja mun elämäs ja mielenterveydes rupes tapahtumaan jotain, ensimmäisestä muutamasta kuukaudesta en muista hirveesti mitään, ja ku tästä oon puhunu nii mulle selitettiin että vois johtua stressistä, mut mun mielestä se, et joka päivä oli yhtä helvettiä, oli vaikee nousta sängystä ja tehä yhtään mitään, ei liittyny mitenkään mihinkään stressiin. Vaikeinta täs koko asiassa oli se, et en oikeen osannu kertoo siit jaksamisesta kenellekkään, enkä osaa vieläkään kertoo et mitä sillon tapahtu, voi olla et paloin niin pahasti loppuun koska huomasin itessäni sellasii muutoksia ja tekoja mistä en tunnista itteeni, sillon en ollu oma itteni. Kaikki rupes helpottamaan ensimmäisis palavereissa kun mun läheiset rupes huomaamaan sen mun läpi et joku mua vaivas, mut kuvailtiin sillosessa palaverissa ilosena ja rauhallisena, mitä siinä hetkessä en todellakaan ollut, sillon tajusin 6 tunnin keskustelun aikana ammattitaitoisen aikuisen kanssa et mulla on oikeus pyytää apua, vaiks muistan ensimmäisen muutaman tunnin siitä itkeneeni sitä kun ei mulla oo mikään hätänä, kunnes jotenkin sain sanottua mun suusta sen mitä mun elämässä oli meneillään ja miltä musta oikeesti tuntu.
Muutin kupittaalta omaan asuntoon 14.4. ja sitä ennen punkkasin muutaman viikon mun kaverilla, kävin juttelemas mun asioita ja aika paljon keskityin vaan itteeni, olin paljon mun vanhempien kanssa, vaiks samalla tuntu pahalta ne valinnat mitä sillon alkuvuodesta tein. Musta tuntuu et tänävuonna oon tehny paljon mut samalla tuntuu et en oo tehny mitään. Suurimmat asiat tänävuonna oli mun pojan 2-vuotis syntymäpäivät, hän oli maailman onnellisin ku sai ja osasi avata ite lahjansa. Kevin on kasvanut ihan älyttömästi, edelleen hän on todella läheisriippuvainen mua ja mun äitiä kohtaan kun on meidän luona, tosi useesti alkaa kauhee hälinä jos me hävitään näköpiiristä. Kevin on myös kasvanut aivan älyttömästi, osaa sanoa jo sanoja ja ymmärtää sen mitä hänelle puhutaan. Koko vuosi alkuvuotta lukuun ottamatta meni ihan kivasti, paljon vietin aikaa pelkästään läheisten kanssa mut tehtiin me yks tuhannen kilometrin reissu haaparantaan ja sieltä kemiin missä oltiin yö hotellissa, tuli todettua et kemissä on parhaimmat kebut ikinä. Ajettiin myös viime viikon perjantaina hakemaan mulle synttärilahja tuhannen kilometrin päästä, nyt ei sentään reissu tuntunut nii kamalalle kun nukuin melkein kokoajan kun istuttiin autossa, meille kotiutui sekarotuinen jackrusseli/kääpiösnautseri nimeltä Nelli. Nelli on tällä hetkellä 13 viikkoa vanha, ja haettiin hänet siis heinävedeltä.Tää vuosi opetti mua eniten siitä että jos tarvii apua, sitä voi aina pyytää ja sekään ei tee susta mitenkään huonoa ihmistä, päällimmäiseks jäi myös se et teet sä mitä tahansa niin ihmiset tulee kun oma elämä käy liian tylsäks, arvostelemaan sua ja sun tekemisiä.
